It's a disaster, such a catastrophe

Blogin päivittely on jäänyt, ja ajattelin avata rehellisesti syitä kaikkeen.

Kuten osa tietääkin, olen ollut henkilökohtaisen elämäni takia korvia myöten kusessa melkein vuoden. Asuntostressiä, sairastelua, ihmissuhde-stressiä, perheenjäsenen poistuminen, uuden perheenjäsenen saapuminen elämään...
Belgipojat, nuo sieluni peilit, kärsivät sivussa kaikesta eniten.

Mä en oo päässyt sängystä ylös, enkä olis pärjänny ilman apua. Harkitsin jopa kaikista eläimistäni luopumista heikoimpina päivinä. Ihanimmat ihmiset olivat tukena ja auttoivat ihan korvaamattomilla tavoilla koko myrskyn ajan.

Koska en saanut takamustani ylös sängystä itkemiseltäni, koirien ulkoilut jäivät täysin mitättömiksi itkuisiksi pissalenkeiksi ja ruokavalioon ei jaksanut panostaa yhtään. Ostin random nappuloita helppouden takia, eikä sekään tietenkään sopinut yhtään rasittuneiden koirien vatsoille. Milloin oli vatsat täysin sekaisin ja kaikki tuli elimistöstä läpi.
Belgipojat käytännössä kuihtuivat mun mukana, stressaten ja eläen stressissä.

Havahtuessani tilanteeseen, siirsin pojat takaisin raakaruoalle ja ruoan vaihdoksesta tottakai taas vatsat ottivat oman aikansa tottua. Nyt Zeus ja Deimos ovat keränneet takaisin vanhan massansa, ja tarkoitus on ottaa takaisin enemmänkin.
Lenkit tehdään öisin, mutta sentään tehdään taas edes 2h vapaanajuoksutuksia. Massa ei kasva ilman liikuntaa vaikka miten syöttäisi.

Tänään tilanne on se, että pojat leikkivät taas yhdessä ja ovat selkeästi iloisempia sitämukaa mitä itse virkistyn.
Massan kasvu on kiitettävää ja tänään ovatkin syöneet jokainen 3x 800g annokset ja saaneet mukana FitDogin Energy+Rehydrate  -juomaa, joka on muuten tuotteena oikea siunaus. Suosittelen kaikille, joiden koirilla on ongelmia pysyä massassa tai on muutenvain vaativa harrastus tai elämäntilanne.

Viikonloppuna myös urheilukoirahieroja tulossa tsekkaamaan tilanteen.

Mut nyt meillä on ote elämästä. En anna toista kertaa itteni sokeutua omalle heikkoudelleni.
Tähdätään siihen että voidaan tehdä uudenvuodenlupaus uudesta, paremmasta elämästä.
Jätetään vaikeudet taakse ja pyritään olemaan radalla ehkä taas tammikuussa.

Ei ole häpeä pyytää ja hakea apua kun voimat loppuvat. Kaikelle vaan aina ei voi mitään, ja opin sen kantapään kautta. Aina ei voi jaksaa jos pienen ajan sisään elämä koettelee.
Mut pohjalta ainoa suunta on ylöspäin!

Joskus tekee mieli luovuttaa

Etenkin tämän viikonlopun jälkeen.

Viena-tyttönen joutui lääkäriin pahojen kiputilojen takia perjantaina. Oltiin mietitty Vienan nopeasti kasvavaa "terävyyttä" kunnes alettiin ihmetellä sen hassusti toimivaa takapäätäkin.
Viena menee kuin isot koirat, tuskin se huomaa olevansa vielä pentu.  Aina meillä ollessaan Viena nostaa sellaiset riehubileet pystyyn ettei belgipojatkaan pysy perässä. Pennun lihaksilla tuollainen meno on tosiaankin ottanut veronsa. >>Vienan sairaslomatarina täällä
Kipulääkityksen ja levon jälkeen myös neidon käytös on alkanut muuttua ja olen helpottunut että kaikki oli tosiaan suuremmaksi osaksi kipureaktiota.

Jotain positiivistakin selvisi: Vienalla (5kk) on jo nyt erinomaisten lonkkien ja selän alut. Lääkärin arvio jo tässä vaiheessa lonkkakuvista että A/A tai A/B sekä terve selkä.

Sitten homma lähti käsistä....

Jo lauantaina aamupäivästä mulla oli paha tunne, mutten oikein hahmottanut mikä se oli. Sellainen tukahduttavan paha tunne joka huusi olemassaoloaan.

Sunnuntai-aamuna sitten yksi 13vrk ikäisistä kissanpennuista romahti, ja siitä alkoi lääkärissä juokseminen. Ensin käytiin Apexissa, saatiin varmuudeksi antibioottia ja keinoruokintavälineet, mutta ei...
Maanantai yöllä 00:15 pentu siirtyi kissojen taivaaseen Viikin eläinsairaalassa.
Mitään merkkejä ei näkynyt sitä ennen, mutta jotenkin tiesin. Tämä oli koko perheelle järkytys, ja pennulle oli jo oma kotikin tiedossa. Diagnoosi oli perinteinen "fading kitten" eli tuntemattomasta syystä elintoiminnot lähtivät pikkuhiljaa hiipumaan, eikä asialle olisi voinut mitään vaikka meedio olisin ollut.
Syytän silti itseäni.

Tänäaamuna herään siihen että Majesteetillä on palleissa hotspot. Saanko sanoa että nyt jumalauta.
Jokaisella uroskoirallani täytyy olla samassa kohtaa aina samassa iässä sama hotspot. Nyt on sentään lääkekaappi pullollaan siihen tarkoitettuja lääkkeitä ja mulla jo pitkä kokemus...
Enkeli-kissanpentumme jätti myös infektioon tarkoitettua antibioottia käyttämättä, ikäänkuin tarkoituksella.
Majesteetti ui, aina, kokoajan, kaikkialla. Enkä edes ole kaiken surun keskellä huomannut missä vaiheessa tuo ihottuma on saanut alkunsa.

Kaiken tämän keskellä Sinisterillä on ylihuomenna Tokokoe. Kieltämättä mua ei voisi nyt vähempää kiinnostaa. Viimeviikon olen treenannut putkeen ja se näkyykin nyt siinä että Sinister ennakoi kaiken. ISO VIRHE. Ei nyt kuitenkaan se tärkein asia maailmassa, olkoon. Kisoja tulee ja menee, terve koira jaksaa kyllä tehdä vielä pitkän uran. Mikäli itse enää jaksan. Teen aivan kaiken väärin.

Kysymys kuuluukin; Kuinka paljon pitää yhden ihmisen kestää? Kuka lähtee seuraavana sateenkaarisillalle?